Olin 6-v. ikäinen, kun ainut isovanhempani, jonka olin nähnyt, kuoli. Ukki oli kuollessaan 88v. siihen aikaan 60-luvun alussa, voi sanoa, että hän oli vanha. Ehti olla leskenäkin yli kakskymmentä vuotta.
Hautajaiset pidettiin vanhan tavan mukaan kotona, vainajan arkku oli avoimena pihalla. Siunaus tapahtui haudalla, josta palattiin ukkilaan. Väkeä oli paljon, iso suku ja paljon kyläläisiä.
Muistikuvani ovat hajanaisia, mutta olin erityisen ylpee uuvesta lakistani. Valkonen ja päälaella neljä eriväristä pompulaa, keltanen, sininen, punanen ja vihreä.
Toinen selkeä muisto on isästäni, haudalla näin ensimäisen kerran hänen itkevän.
Pitkään seurannut on hajumuisto ruokahuoneesta, hieman kostea pullalta tuoksuva. Ruokahuoneen tilalla on nykyään sauna.
Muistoja meillä on laidasta alitaan ja ilman niitä on vaikea kuvitella olemista. Tärkeitä ne ovat. Itse muistan lapsuudestani mustat pitsireuaiset hautajaiskutsukirjeet ja hautajaiset -50- alkupuolelta. Paljon ovat hautajaisetkin kokeneet muutosta vuosikymmenten aikana. Sama asia, ihminen laitetaan arkussa tai uurnassa maan poveen.
VastaaPoistaMuistoja on, jostain syystä ne alkaa hämärtymään :)
PoistaMuistoissa on mullakin ne mustareunaiset kirjeet. Aikuisena olen ollu vain pienimuotoisissa hautajaisissa, lähiomaiset paikalla.
Minäkin muistelen ortodoksin mamman hautajaisia. Arkku oli auki ja kaunis musiikki kaikui kirkossa. Ihana suitsukkeen tuoksu sai itkemään ja muistelemaan mammaa, joka seisoi 92-vuotiaanakin pääsiäisyönä kirkossa. Hän ei suostunut silloinkaan istumaan (17 lapsen karjalainen äiti) Ennen vanhaan kuolemaa käsiteltiin kauniisti, eikä kaupallisesti siistinä pakettina kuten nykyisin. Minäkin muistan ne mustareunaiset pienet kirjekuoret, joissa kutsut hautajaisiin lähetettiin postin kautta
VastaaPoistaMinun kohalle ei ole sattunu ortodoksien hautaisia tai muitakaan juhlia.
PoistaSulla on ollutkin oikein teräsmamma!
Ennen kuolema oli paljon luonnollisempi osa elämää. En muista saaneeni mitään pelkoja vainajien näkemisestä.
Kaunis muisto, etenkin tuon ihanan lakkisi takia. Ei jäänyt sinulle pelkoa vainajista, ei hautajaisista.
VastaaPoistaMeillä päin ei ollut tapana, että arkku oli auki. Siunaus kirkossa ja hautaanlasku, niin ne menivät silloin.
Naisilla oli suruhuntu hautajaisissa ja jälkeenkin päin, mikä mielestäni olisi edelleenkin hyvä tapa. Sivulliset voisivat nähdä surun, kunnioittaisivat. Miehillä oli surunauha käsivarressa.
Harvoin sain uutta ostettua vaatetta, lakki oli hieno :)
PoistaJoillakin oli varmaan myöhemmin suruhuntuja, surunauhoja en muista nähneeni.
Minulle jäi hautajaiskammo oman isäni hautajaisista, olin silloin 10-vuotias ja tykinlaukaukset tulivat yllätyksenä minulle. Samoin mustat suruvaatteet kammottavat edelleen.
VastaaPoistaVarmaan tykinlaukaukset oli kammottavia ja ikäsi ja läheisen ihmisen kuolema vaikuttivat syvästi.
PoistaEn minäkään pystynyt katsomaan omia vanhempiani kuolleina, vaikka olin jo aikuinen.
Ennen oli arkku aina auki, nykyään sitä ei enää tapahdu. No, ei ainakaan meillä päin. Sain viisivuotiaana laittaa ensimmäisenä orvokkeja arkulle. Se jäi mieleen.
VastaaPoistaHautajaiset on muuttuneet enemmän suorittamiseksi, kuolema pyritään pitämään piilossa.
PoistaMeillä on ollut tapana heittää kouralla hiekkaa arkulle, yritän pitää sitä tapaa yllä.
Kaunis muisto ja tarina.
VastaaPoista...voi minun hautajaismuistot ,ovat surullisia,/kanssa ihmisen aiheuttamilla tempauksilla.
Äitini ,sisko hautasi salaa..."salaiset hautajaiset"..
Mutta Anopin hautajaiset olivat mieleenpainuvat,,lämpöiset jos hautajaisista voi noin sanoa!
Ruotsin hautajais käytäntö on omais/läheisempi,,kuin meidän .
Mukavaa loppuviikkoa!,Sinulle Maarit!
Kaikenlaisissa hautajaisissa on tullut oltua ja kuullut vielä enemmän erikoisuuksista, kuten salahautajaiset.
PoistaMukavaa viikonloppua Liisa<3